Muusikon näkökulma

Löysin itseni pohtimasta, että miltä tuntui kun keikkailun luonne muuttui, keikkapaikat suurenivat, yleisömäärät kasvoivat ja keikkapaikoilla palvelutaso parani? Yhtä äkkiä emme olleet vain se takanurkassa esiintyvä häiriötekijä, vaan meidät nähtiin jopa taloudellisena mahdollisuutena: enemmän yleisöä - suurempi myynti - parempi meininki! Ja vastaus on, että eipä juuri miltään. Luonnolliselta kehitykseltä.


Olen saanut kunnian kiertää Suomea ja Eurooppaa kolmen yhtyeen kanssa, ja voin sanoa, että Suomen keikkapaikat alkavat olla jo tuttuja. Tien päällä on ne tietyt pysähdyspaikat ja huoltoasemat, joissa olemme vierailleet useita kertoja ja löytyypä matkan varrelta myös legendaarisia paikkoja, kuten huoltoasemaketju Homo-Pekka.


Ja totta kai ruokakulttuuri ja tarjonta on tullut tutuksi. Syy miksi päätin kirjoittaa aiheesta blogin oli se lähtökohtainen ajatus siitä miten paskaa ruokaa tien päällä saa. Vai saako? Ollakko vai eikö olla?


Muistan varsin hyvin ne ajat, jolloin punk-yhtyeeni kiersi erään nimeltä mainitsemattoman lahtelaisen kokoonpanon kanssa muutaman viikon verran Suomea. Tuolloin tilanne oli hyvin toisenlainen, kaikki mitä saatiin oli pelkkää juhlaa ja bonusta! Muistan kuinka jouduimme pärjäämään esimerkiksi Lahden Torvessa yhdellä omakustanteisella roiskeläppäpizzalla ja ostimme kaupasta omat oluet, jottei nälän tunne tuntuisi niin pahalle. 


Lahden Torven pelisäännöt kielsivät takahuoneessa juomisen, eikä näin ollen yhtyeelle ollut mitään tarjoilua, joten istuimme koko kolmikko pienessä Opelissa kaikkien tavaroiden kanssa ja joimme hyytyvässä syysillassa salaa kaljaa. Perusilta käsitti takahuoneessa alkoholittomia juomia paikallisen nuorisotalon "keittiötilassa" ja ruokailu oli aina miellyttävä yllätys.


Tänä päivänä yhtyeelle tarjotaan automaattisesti kaikki tarvittava, jotta tunnelma pysyy hyvänä ja bändille jää kuva keikkapaikasta, joka hoitaa mallikkaasti asiat. Nipotus syntyy tänä päivänä siitä, jos keikkapaikalla ei ole automaattisesti voileipätarjoilua ja kahvia yhtyeen saapuessa perille!


Ruokailu on järjestetty useissa tapauksissa S-ryhmän hotelleiden ravintoloissa, useissa tapauksissa paikallisessa Amarillossa. Yhtye valittaa siitä kuinka joka ilta syödään Amarillossa samaa ruokaa (lukijoille tiedoksi: bändi ei tilaa ruoka-annoksiaan ruokalistasta, vaan tarjolla on niin sanottu artisti-menu, jossa on usein tilattavissa muutama liha- ja kasvisvaihtoehto). Kaikki alkoholittomat juomat tulee talon puolesta, mutta hammasta kiristää, kun se olut pitää perhana maksaa omasta pussista!


Keikkapaikkojen takahuoneen tarjoilu on niin ikään tarkoin määritelty! Tarjolla tulee olla makeaa ja suolaista ja virvokkeita ja alkoholia. Mikäli joku näistä asioista puuttuu, niin narina alkaa ja sopimus kaivetaan esiin. Se viedään illan vastaavalle ja ilmoitetaan että teillä on nimi paperissa! Sipsit esiin!


Toista se oli ennen, kun ravintola henkilökunta oli yhtyeen pomo. Jos jotain puuttui ja yhtye pyysi henkilökuntaa järjestämään esimerkiksi vettä takahuoneeseen, niin jos talon edustaja vastasi ei, niin se oli todellakin ei. Tänä päivänä harjoittelijat juoksevat ympäri kaupunkia, jotta artisti pysyy tyytyväisenä.


Olutta on aina liian vähän ja mikä käsittämätöntä, niin ravintoloitsijat eivät ole ikinä suostuneet ostamaan yhtyeelle tupakkaa takahuoneeseen! Lonkeroa on harvoin tarjolla ja siideri on liian halvan makuista. Ja sitten pakollinen vittumaisuus, eli varsinainen ruokailu. Se on aina pahaa! Se on liian raskasta tai kuivaa tai ihmiset eivät muuten vain pidä. 


Ja hotellin aamupala! Muistan ajan kun harjavaltalainen trio Lapko majoittui pienessä jyväskyläläisessä yksiössäni ja aamulla juotiin krapulaan kahvit ja kaikki oli hyvin, koska opiskelijana ei ollut varaa tarjota edes yhtä sämpylää. Mutta kaikki oli enemmän kuin paremmin! Nykyään majoitumme usein hotelleissa ja aamupala on pahaa. Kellekään ei maistu ruoka ja kaikkia alkaa paskattaa ja mahaa vääntämään. Se on joka kerta samanlaista ja tarjolla on sitä ikävää litkussa löllyvää teollisuusmunakasta ja liian rasvaisia nakkeja. Juusto on ehtinyt vähän kuivua ja kurkkuviipaleet maistuvat oudolle. Kahvi tulee automaatista ja se on joko liian vahvaa tai muuten vain pahaa. Ainoa mikä toimii moitteettomasti on vesihana.


Blogini viesti ei ole kritisoida muusikoita tai ravintoloita tai hotelleja, koska olen itse syyllinen samaan nipotukseen. Vaadin tänä päivänä muusikkona ja kiertuehenkilökunnan edustajana laatua! Arvostuksen kasvaessa myös vaatimukset kasvavat ja kaikki haluaa parasta ja paikat yrittävät tarjota parasta!

Liian harvoin tulee sanottua kiitos! Mutta nyt sanon sen! Kiitos kaikille tahoille, joiden kanssa olemme tehneet yhteistyötä, jotta paikallinen yleisö saisi rahoilleen vastinetta! Kiitos kaikille keikkapaikkojen promoottoreille, työntekijöille, ravintoloiden henkilökunnalle ja hotelleiden pyörittäjille! Ilman teitä meidän elämämme olisi paljon hankalampaa ja te mahdollistatte sen, että saamme vapauden ilmaista itseämme ja tulla aina yhtä kokemusta rikkaammaksi! Eikä se ruoka nyt niin paskaa ole, kun jälkeenpäin ajattelee.


Sen verran sanon kuitenkin, että on olemassa yksi keikkapaikka, jossa palvelu on niin ala-arvoista, että sinne lähetän vain huonoja ajatuksia. Koska on tyhmää dumata ketään, niin jätän keikkapaikan nimen mainitsematta. Ja yksi keikkapaikka, jossa palvelu on huikeaa! Ja se on Jyväskylän Lutakko! Te teette työnne hyvin!